Viime aikoina on useissa puheenvuoroissa kyseenalaistettu nykyiset kansainväliset ihmisoikeussopimukset niin kutsuttuihin pakolaisiin liittyen. On alettu ymmärtää, että niiden ekstremistinen noudattaminen voi olla jopa itsetuhoista kansakunnallemme.
Eivät niin kutsutut pakolaiset maailmasta vastaanottamalla lopu, pikemminkin lisääntyvät vain, eli sikäli näiden sopimusten noudattaminen jopa lisää ongelmia.
Edellä mainitun lisäksi on olemassa eräs toinenkin kansainvälinen sopimus, josta Suomen olisi nykyisellään perusteltua irtaantua – nimittäin YK:n lapsen oikeuksien sopimus (LOS). Tämä sopimus siirtää nykyisellään liikaa valtaa lapselle itselleen tavalla, jolla se kääntyy lasta itseään vastaan monin tavoin.
Ei ole enää lapsen oma etu, että hänen oikeutensa korotetaan niin suureen arvoon ja epätasapainoon hänen vanhempansa vastuiden kanssa, että vanhempi on aivan kuin sivuroolissa lapsen asioiden ja kasvatuksen kanssa.
Puheena oleva sopimushan käytännössä pyrkii irrottamaan lapset vanhempiensa vierasmääräyksestä, jopa kääntymään heitä vastaan, tekemään heistä pikkuaikuisia, jotka voivat päättää omista asioistaan aivan kuin aikuiset, vaikka jokaisen tolkun ihmisen pitäisi ymmärtää, ettei lapsi voi olla kypsä päättämään vaikkapa omasta sairaanhoidostaan.
Nykyiselläänhän on esimerkiksi niin, että kun menet lääkäriin vaikkapa 13-vuotiaan kanssa ja lapselta otetaan verikokeet, kysyy lääkäri lapselta luvan, että saako hänen vanhemmalleen (huoltajalle) kertoa verikokeiden tulokset.
Mikäli 13-vuotias tässä kohtaa syystä tai toisesta ei anna lupaa, jää tietenkin esimerkiksi hänen jatkohoidostaan päättäminen käytännössä lapsen omalle vastuulle, koska lapsella yksin on kyseiset tiedot käytössään.
Moni lukija ei ehkä tiedä, mutta edellä esille nostettu esimerkki hulluudesta juontaa juuri YK:n lapsen oikeusien sopimuksen täytäntöönpanosta. Esimerkkiin liittyy myös selvä marxistinen piirre julkisen vallan taholta. Sillähän täysin räikeästi ja avoimesti opetetaan lasta olemaan luottamatta oman vanhempansa kykyyn edes oletusarvoisesti ajatella lapsen etua ja päättää sen mukaisesti esimerkiksi hänen sairaanhoidostaan. Näin pitkälle on menty.
Karl Marxin tavoitteisiinhan tunnetusti kuului ”porvarillisin” perhekäsityksen hävittäminen, niin että yksin julkinen valta vastaisi käytännössä lasten kasvatuksesta valtion laitoksissa. Suomessahan tässä Marxin tavoitteessa on yleisemminkin päästy varsin pitkälle.
Esimerkiksi varhaiskasvatuslaissa (2015) on omittu varhaiskasvatuksen käsite yksin julkiselle kasvatukselle, ja esimerkiksi valtioneuvoston koulutuspoliittisessa selonteossa (2021) ei ole enää sanallakaan mainittu vanhempien merkitystä lasten kasvatuksessa.
Terve yhteiskunta koostuu kuitenkin ehjistä perheistä, jotka rakentuvat rationaaliseen luonnonoikeuteen perustuvan dynamiikan ympärille, jossa lapset ovat lapsia ja vanhemmat vanhempia. Vanhemmat kantavat vastuun lapsen kasvatuksesta, ja heille kuuluu sen mukainen valta ja auktoriteetti. Tämä on lapsen etu.
Puheena oleva YK:n sopimushan on myös suhteellisen tuore, se on ollut voimassa Suomessa vasta vuodesta 1991. Voikin kysyä, eikö muka sitä ennen ja sitä ilman osattu kasvattaa ja pitää huolta lapsista Suomessa? Varmasti osaisimme vieläkin ilman sitä.
Harri Salonen
Linkki julkaisuun https://www.itahame.fi/paakirjoitus-mielipide/6778700