Parhaillaan vireillä olevan lapsenhuoltolain uudistuksen yhteydessä olisi syytä huolellisesti pohti myös asioista käytettäviä termejä ja käsitteitä. Käyttämämme kieli kertoo ajattelustamme sekä ohjaa sitä. Eronneiden vanhempien lapsia koskevien konfliktien tavanmukainen nimeäminen riidoiksi tai huoltoriidoiksi kertoo koko aihealuetta koskevan ajattelun keskeneräisyydestä.
Tässä keskeneräisyydessä on erityisesti kyse aiheesta käytetyn käsitteen ja termin (riita) merkityksen vinoutuneisuudesta suhteessa ihmisoikeuksiin. Ongelma on myös varsin laaja-alainen. On liki säännönmukaista, että puheena olevista konflikteista käytetään termiä huoltoriita. Jo esimerkiksi nopea googletus paljastaa, että monet valtion ja sote-alan organisaatiot käyttävät teksteissään termiä huoltoriita.
Tämä käytetyn kielen ja ihmisoikeuksien välinen ristiriita on helppo huomata seuraavan esimerkin avulla. Eronneiden vanhempien lapsia koskevissa konflikteissa on vanhempien näkökulmasta kyse Euroopan ihmisoikeussopimuksessakin ilmenevästä ihmisoikeudesta, oikeudesta perhe-elämään.
Tässä samassa sopimuksessa on ihmisoikeuksiksi lueteltu muun muassa oikeudet omaisuuden suojaan ja suojaan laittomalta väkivallalta. Tuskin kuitenkaan kenellekään tulisi mieleen puhua omaisuuden suojan tai ruumiillisen koskemattomuuden loukkauksista riitoina.
Puheenparsi, että on riitaista, saako pahoinpidellä tai raiskata jonkun, tuntuu itsestään selvästi järjettömältä. Vielä hullummalta kuulostaisi, jos itsensä suojaamista edellä mainittuja oikeudenloukkauksia kohtaan pidettäisiin riitelynä. Miksi kuitenkin lapsen ja vanhemman oikeudesta tavata pitää yhteyttä ja tuntea toisensa, tavataan yleisesti puhua riitana eli riitaisena oikeutena?
Vaikka moni sivullinen saattaa helposti toisin kuvitella, nämä lapsia koskevat konfliktit ovat usein varsin eksistentiaalisia luonteeltaan. Harvoin niissä on kyse mistään turvallisen vaihteluvälin hienosäädöstä lapsen tapaamisoikeuden laajuudessa.
Pääsääntöisesti niissä on loppupelissä vaakalaudalla akuutti tilanne tai uhkaava kehitys siitä, tapaavatko lapsi ja vanhempi ollenkaan, toteutuuko oikeus perhe-elämään ollenkaan.
Varsinkin sellaista vanhempaa kohtaan, joka vireille saattamallaan oikeudenkäynnillä pyrkii täytäntöön panemaan tai turvaamaan paitsi lapsen oikeuden, myös oman oikeutensa perhe-elämään, on aiheen käsitteellistäminen riidaksi terminä leimaava ja ennakkoasenteellinen. Tällainen vanhempi saa aiheetta riitelijän roolin ja motiivit kannettavakseen.
Ihmisoikeudet kun ovat jakamattomia, luovuttamattomia ja universaaleja, ovat ne silloin myös riidattomia. Niistä on ollut riitaa varmasti joskus muinoin ihmiskunnan historiassa, mutta sitten jossain vaiheessa ne ovat muuttuneet riidattomiksi eli ihmisoikeuksiksi.
Jonkin ihmisoikeuden täytäntöönpanon kielellinen käsitteellistäminen riidaksi on tosiasiallisesti paluuta menneeseen – kyseisen oikeuden alentamista ja kiistämistä ihmisoikeutena.
Harri Salonen
Linkki julkaisuun https://www.ess.fi/paakirjoitus-mielipide/202116